Hallo!
Ajattelin kertoa vähän yleisiä fiilareita pitkästä aikaa. Viime aikoina en ole kirjoittanut mitään kovin henkilökohtaista. Ehkä siksi, että kevättä kohden olen voinut täällä paremmin ja olen ollut tyytyväinen elämään. Tällä hetkellä meidän arkeen kuuluu tietenkin lastenhoitoa, ruuanlaittoa, siivousta eli sitä mitä tehdään jokaisessa lapsiperheessä ja kodissa. Välillä olen ollut kypsä juuri noihin yllä mainittuihin. Tuntuu välillä, että mun aivotoiminta on nollassa ja mä vaan teen noita samoja juttuja päivästä toiseen. Toisaalta tämä on arvokasta aikaa lapsille ja itsellekin, kun ei tarvi olla töissä. En ole mikään uranainen eikä mulla ole mitään erityisiä haaveita työelämään liittyen. Joskus kuitenkin kaipaan kotiäitinä olemisen lisäksi jotain aivotoimintaa kehittävää. Olen miettinyt meneväni saksan kielikurssille ja oikeastaan se on ainut mitä tällä hetkellä voisin kuvitella tekeväni. En halua mennä täällä töihin, koska siinä ei olisi vaan mitään järkeä eikä se varmaan olisi edes mahdollista. Lastenhoito on täällä tosi kallista enkä pystyisi tekemään oman alan töitä ilman kielitaitoa. Päällisin puolin tykkään olla kotona lasten kanssa ja olen loppuviimein tosi rento äiti. Meillä on perus rutiinit, mutta osaan joustaa tietyistä jutuista. Me mennään monesti fiilispohjalla. Joskus meidän päivän kohokohta saattaa olla pelkästään kaupassa käynti ja ulkoilu tai askartelu. Toisaalta joskus on niitä päiviä, etten saa itsestäni mitään irti ja lapset katsoo liikaa piirrettyjä. Näitä päiviä on onneksi ollut viime aikoina vähän, koska en ole ikävöinyt pahemmin Suomeen ja olen löytänyt tarpeeksi seuraa. Äitinä oleminen on joskus niin vaikeeta... ikinä ei ole omasta mielestään hyvä. Tai siis silloin on hyvä äiti, kun lapset syö terveellistä ruokaa, leikkii ja ulkoilee paljon eikä katso piirrettyjä. Nämähän on yksinkertaisia asioita, mutta joskus NIIN vaikeita. Jos oikein tulee huono-äiti-kompleksi niin ajattelen, että monilla lapsilla on asiat paljon huonommin. Ehkä se riittää, että antaa rakkautta ja turvallisen kasvuympäristön. Who knows... ainahan sitä yrittää parhaansa, mutta ei elämä aina mene niin kuin oppikirjoissa.
No nyt juttu lähti vähän ehkä sivuraiteille. Positiivista täällä on se, että meillä on kavereita. Miehellä ei ehkä niin paljoa, koska työ vie suurimman osan elämästä ja tietenkin perhe. Olen selvästi piristynyt salilla käymisestä ja siitä, että meillä on silloin tällöin mahdollisuus pyytää lastenhoitoapua. Odotan ensi syksyä, koska silloin puhaltaa uudet tuulet lasten menoissa. K menee Steppariin kolme aamupäivää viikossa. Koen, että hän tarvii enemmän virikkeitä lähestyessään 5 ikävuotta. Jatkamme englannin kielistä kerhoa vielä vuoden, vaikka K olisi päässyt syksyllä paikalliseen esikouluun. Totesimme, että on parempi saada englanti vähän vahvemmaksi ennen kuin aloittaa taas uuden kielen oppimisen ja Suomessa K voi jatkaa englantilaista koulupolkua jos niikseen tulee (toi on niin hassu sanonta). Steppari on tosi tyyris playschool joten V:n osalta on vielä vähän auki minne hän menee. Ajattelin etsiä meidän kylältä jonkun leikkikerhon, johon hän voisi mennä esim. kerran tai kaksi viikossa 2 tuntia kerrallaan. Se riittäisi ihan hyvin. Steppariin on niin paljon tunkua, että todennäköisesti V ei edes saa sieltä paikkaa, joten siksikin varaudun tsekkaamaan paikallisten kerhojen tarjonnan. Nämä on muuten sellaisia itselle vaikeita juttuja, kun ei osaa saksaa. Jotenkin kaikki tiedonhankinta tuntuu tosi vaikeelta kun pelkästään kerhojen nimetkin kuulostaa niin sekavilta. Sama on kielikurssin kanssa... siirrän sitä koko ajan, kun en vaan jaksaa ottaa asioista selvää. Niin joo ja ilmoitin K:n Suomi-kouluun, joka on joka toinen viikko muutaman tunnin. Pienten ryhmässä on ilmeisesti aika leikkisää toimintaa, mutta kuitenkin tutustutaan kirjaimiin ym. Tärkeintä on kuitenkin, että K saa olla välillä suomalaisten ympäröimänä, koska hän on selvästi erittäin tietoinen olevansa suomalainen ja ylpeä siitä :D.
Me ollaan oltu täällä pikkasta yli vuoden ja ihan jees fiilis. On ollut ylä- ja alamäkiä, mutta niin se olisi varmasti ollut Suomessakin. Haaveilen aika ajoin Suomeen paluusta ja siitä, että meillä olisi omakotitalo ja oma piha ja naapurusto, jossa lapset saisivat leikkiä muiden lasten kanssa. Onhan meillä täälläkin naapurusto, mutta se on vähän erilaista. Kaikki olisi tuttua ja turvallista eikä tarvitsisi käyttää energiaa vieraalla kielellä toimimiseen. Toisaalta nautin täällä kansainvälisestä ympäristöstä ja siitä, että voimme matkustella ja nähdä uusia paikkoja suht helposti. Elämme tosi kauniissa maassa, joka on turvallinen ja hyvä maa asua. Periaatteessa kaikki edellytykset on siihen, että tänne voisi jäädä, jos olisi oikeesti valmis jättämään kotimaansa. Paljosta pitäisi luopua, mutta samalla saisi paljon takaisinkin, eri asioita vaan. Mä yritän olla ajattelematta Suomeen paluuta, koska me tehdään ratkaisevia päätöksiä vasta syssymmällä. Nyt nautitaan Sveitsin kauniista keväästä ja kesästä eikä analysoida liikaa. Mä olen nimittäin tehnyt sitä ihan liikaa täällä ollessa. Mutta ehkä se kuuluu mun luonteeseen ja tähän prosessiin. Tämä on kuitenkin meidän eka keikka ulkomailla, jos nyt ei oteta laskuihin mun au pair- vuotta (puolta vuotta) tai miehen kielikursseja ym. Monet, jotka ovat asuneet monessa eri maassa ennen tänne tuloa, osaa jotenkin ottaa kaiken lunkimmin kuin tämmöinen noviisi. Se on varmaa, että olen kasvanut ihmisenä ja saanut rohkeutta monessa asiassa. En tule palaamaan Suomeen samanlaisena ja sekin kyllä vähän jänskättää. Mulla tulee aina olemaan takataskussa tämä kokemus, joka vaikuttaa moneen asiaan tulevaisuudessa.
Tällaisia mietteitä tänään. Ei tullut nyt vappujuttuja, koska täällä vappu ei näy mitenkään. Mun teki niin mieli munkkeja, kun äiti pisti kuvan munkeista ja simasta, mutta en jaksanut ruveta vääntämään niitä. Olemme menossa huomenna yhden suomalaisperheen luo viettämään vappua vähän jälkijunassa joten ehkä me kuitenkin saadaan ripaus vappufiilistä.
Se olis moro nyt!
