Tunnevyöry

Hallo!

Sain meidän entiseltä naapurilta läksiäislahjaksi ihanan kirjan - Onnea on jokainen hetki, Inspiroivia ajatuksia elämästä. Siellä on tosi paljon osuvia ajatuksia ja tässä yksi niistä: 

"Tuntemattomat voivat vielä joskus olla ystäviämme

Voit saada uusia ystäviä silloin, kun vähiten osaat sitä odottaa"

Mulla oli eilen todella raskas päivä henkisesti. Koen jotenkin raskaaksi tämän ainaisen itsensä tyrkylle pistämisen ja tsemppaamisen sosiaalisissa tilanteissa vieraalla kielellä. Eilen kaikki pahat ajatukset kasaantuivat ja purskahdin itkuun meidän pihassa. Joo, hävettää vieläkin, kun ajattelen asiaa, mutta minkäs teet. Olen muutenkin tosi herkkä ihminen ja liikutun aika helposti. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun itkin täällä. Olin valmiiksi jo alakuloinen mennessäni poikien kanssa ulos, mutta vettä myllyyn lisäsi se, että pihassa oli yksi sveitsiläinen äiti, johon en saa kontaktia. Hän on yksi niistä naisista, joka esittäytyi aluksi ystävällisesti ja vaihtoi muutaman sanan, mutta sen jälkeen on ollut todella etäinen. Tälläkin kertaa kaikki keskustelu tapahtui mun aloitteesta. Sain vastauksen kysymykseen, mutta siinä kaikki. Silloin mulle tuli taas epätoivoinen olo, etten ikinä sopeudu tänne. Olo on yksinäinen, vaikka juttelisin kuinka monelle ihmiselle tahansa päivän aikana. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. En osaa saksaa enkä kunnolla englantiakaan. En pysty olla täysin oma itseni, koska en voi puhua omalla äidinkielelläni ja sen takia ilmaista itseäni täydellisesti. 

Itkukohtauksen laukaisi se, että yksi toinen naapuri kysyi ohimennessään, mitä kuuluu :). Niin yksinkertainen juttu, mutta siinä kohtaa se kolahti. Onneksi täällä on avoimempiakin naapureita. No siinä vaihdettiin muutama ajatus, mutta mieliala ei oikein kuitenkaan kohentunut. Sitten paikalle tuli se amerikkalainen naapuri, jonka kanssa olen ehkä eniten puhunut. Kyyneleet valuivat jälleen, voi sitä hävetyksen määrää. Juteltiin tästä expat-elämästä ja hän todellakin ymmärsi mistä puhun ja osasi lohduttaa. Hän pyysi meitä vielä sisälle, joten loppuilta meni kivasti. 

Sitten tänä aamuna ovikello soi ja oven takana oli yksi toinen sveitsiläisnainen poikansa kanssa. He kysyivät voiko meidän pojat tulla leikkimään. Tämä on se ihana perhe, jossa on ne kolme isompaa poikaa. Siinä on kyllä kaikilla sydän paikallaan, ei voi muuta sanoa. Todella avuliaita ja ihania kaikki. Huomaan, että meidän pojat turvautuvat heihin tosi paljon. Voin vaan kuvitella mitä pienen lapsen päässä liikkuu, kun ei ymmärrä kenenkään puhetta ja kaikki on vierasta. Ei ole helppoa saada kavereita, mutta onneksi näistä pojista on tullut tosi tärkeitä, vaikka yhteistä kieltä ei olekaan. Harmi, että he muuttavat pois tästä talosta piakkoin :(. 

Elämä täällä on niin vuoristorataa, sitä ei vaan voi selittää. Kaikki tunteet on 10 kertaa voimakkaampia, kuin ehkä normaalisti. Jokainen päivä on erilainen ja tunnetilat vaihtelee laidasta laitaan päivänkin aikana. Välillä tää on aivan super mahtava maa ja kaikki on ihanaa. Aurinko paistaa joka hetki. Toisena päivänä kaikki on pielessä eikä huvita mikään. Semmoista se on. Silti sisimmässäni tiedän, että me pärjätään ja sopeudutaan. En aio luovuttaa :). Pikku hiljaa pikku hiljaa...

Todennäköisesti hehkutan viikonlopun kuulumisia, koska luvassa on taas reissaamista. Silloin kaikki on viileetä ja elämä hymyilee, heh. Koittakaa kestää mukana tässä tunnevyöryssä. 

Moikka moi!