Onnistuja vai epäonnistuja?

Hellouta vaan. Tänään ajattelin avautua jälleen niinkin kivoista asioista kuin liikkuminen ja syöminen. Eikö olekin mielenkiintoista lukea tästä aiheesta näin kesälomilla ja helteillä... ai että?! Olis mulla tietty kerrottavaa tästä viikonlopusta, mutta kerron siitä joskus myöhemmin.

Meidän kylän kuntosali jäi eilen kesälomalle pariksi viikoksi ja mulla jatkuu sopparia johonkin syyskuun alkuun. En ole vieläkään saanut aikaiseksi ottaa sitä vuoden sopparia, KOSKA en käynyt salilla tällä viikolla kertaakaan ja kävinköhän viime viikolla kerran. Jeps, näin siis tosi liikunnallisena täällä. Mua rassaa se, että tää asia on semmoista kamppailua koko ajan... mä en jaksa olla aina ns. aloittamassa alusta jotain megakuntoilua tai laihdutuskuuria tms. Faktahan on, että en mä mitään aloittaiskaan, vaan pelkästään jatkaisin sitä hyvää työtä, minkä viime syksynä aloitin (kyllä, siitä on kohta vuosi - unbelievable!!! huoh!), mutta mun pään sisällä se on aina semmonen isompi ajatus. "Nyt mä rupeen liikkumaan 4 kertaa viikossa ja jätän pois hiilarit ja sokerit..." tiedättekö tän kuvion? Sitten viikon päästä ollaan suklaan ja pitsan äärellä miettimässä elämän synkkyyttä. 

Mä en vaan jaksa kun tää kuvio toistuu uudestaan ja uudestaan. Välillä menee hyvin, useita viikkojakin. Syön kohtuudella ja suht terveellisesti ja tietenkin olo on hyvä. Sitten joskus jää vähän niinkuin putki päälle ja syön sitä sun tätä, enkä liiku. Mä olen niin joko-tai-ihminen. Se on tosi ärsyttävää!!! Pahin yhtälö on juuri se, että jos syön enemmän roskaa, en vaivaudu liikkumaan, koska ajattelen että kaikki on mennyt niin reisille, joten ihan sama. Miten mä voisin muuttua? Tuntuu, etten voi ikinä muuttua, vaikka monet muut tuntuu pystyvän siihen. 

Kuulin erään aktiiviliikkujan suusta, että liikkumisen pitäisi olla samanlainen itsestäänselvyys kuin hampaiden pesu. Olen todellakin samaa mieltä ja niinhän mä haluaisinkin. Mutta miten?? Ei  mulla ole varaa palkata ketään persuksille potkijaa koko loppuelämäksi, joten kaiken pitää lähteä musta itsestäni. Mä tiedän, että terveellinen ruokavalio ja liikkuminen tuo hyvää oloa, koska olen kokenut sen. Tiedän myös sen, että herkut ja löhöily saa mut tuntemaan itseni 100 kiloiseksi ja laiskaksi, väsyneeksi ja masentuneeksi. Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että onnistuisin tähän terveelliset elämäntavat- rumbaan helpommin, jos elämä olisi koko ajan tasaista. No kun se ei ikinä ole. Siispä mun pitäisi löytää eväät siihen, miten toimia spesiaalitilanteissa, kuten silloin kun on vieraita tai silloin kun reissataan. Ne on mun pahimmat kompastuskivet. Silloin annan itselleni liian lepsusti luvan herkutella ja olla liikkumatta ja monesti se jää päälle, niinkuin totesin jo aikaisemmin... mä niin toistan itseäni. Sori oikeesti. 

Sitten toinen puoli musta sanoo, että mitä sä ny ressaat. Sulla on kaksi pientä lasta, jotka vie kaiken ylimääräisen energian. Nauti tästä elämäntilanteesta äläkä pilaa sitä miettien, että sun pitäisi olla timmimpi, ahkerampi ja terveellisempi jajaja... anna armoa itsellesi. Sitten kun annan armoa itselleni isolla kauhalla, olo on tosi kurja... eikoo hankalaa?! Niin ja tää sama toinen puoli sanoo, että hyvinhän sä pärjäät - annoskoot on hyvät, et syö enää sokeripommijugurtteja, et syö herkkuja joka päivä, syöt kasviksia, salaattia ja marjoja joka päivä, et pelkää enää mennä salille ja olet pudottanut raskauskilot :) 

Huhhuh, nyt olo on vähintäänkin sekava: oonko mä onnistuja vai epäonnistuja?! Sitä jään pohdiskelemaan... Herääkö kellekkään mitään mietteitä, vinkkejä, jotain? :) olisi kiva kuulla ajatuksia tästä lopen kuluneesta aiheesta.

Suomeen tulo lähenee... i-h-a-n-a-a!!